Kirjoitin edellisessä blogitekstissä opetuksesta, opiskelusta ja teknologiasta opettajan silmin ja jatkan vielä samasta aiheesta. Me opettajat puhumme paljon näistä asioista kahvikupin ääressä sekä kokouksissa ja tiedän, että en ole ainoa, joka kantaa huolta kriittisen ajattelutaidon sekä aidon osaamisen säilymisestä teknologiakeskeisessä yhteiskunnassa. Yksi tällainen aidon osaamisen esimerkki on taito käyttää vierasta kieltä ilman sähköisiä apuvälineitä. Maailmassa (lue: internetissä) on tällä hetkellä suunnaton määrä tietoa saatavilla, mutta esimerkiksi Jens E. Mathiesen kirjoittaa Tieteen kuvalehden artikkelissa (01.06.2021) siitä, kuinka ihmisaivojen tilavuus on pienenemässä.
Tuttu on myös sanonta, että historia toistaa itseään ja näin ollen emme siis opi millään menneestä, sillä olemme mielestämme aina parempia kuin meitä edeltäneet sukupolvet. Tiedämme enemmän ja osaamme enemmän, olemmehan me olemassa nyt, tässä hetkessä ja meillä on käytössämme edeltävien sukupolvien tieto ja kokemukset. Mutta onko sittenkään? Siteeraamme mielellämme fyysikko Einsteinia, joka sanoi, että todellista tietoa on kokemuksen kautta saatu tieto (sitaatit.fi). Itse ajattelen myös, että jonkin asian syvällinen ymmärtäminen tapahtuu siten, että teoreettinen tieto yhdistyy käytännön kokemukseen ja näistä syntyy taito, osaaminen. Tätä osaamista maailma tarvitsee ja tätä me pyrimme sekä perusopetuksessa, toisella asteella että korkeakoulussa luomaan. Syvällinen ymmärtäminen, osaaminen ja taidon erinomainen hallitseminen vaativat kuitenkin jotain, mistä meillä on tässä kiihkeästi sykkivässä nyky-yhteiskunnassa huutava pula. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan ja sen tekemistä kunnolla loppuun. Ne vaativat hiljaisuutta, erehtymistä, uudelleen tekemistä, pohtimista, keskustelemista, kokeilemista, yhä uusia toistoja.
Mikä ero on tekemisellä lopputuloksen takia ja tekemisellä tekemisen itsensä takia?
Aikataulut ovat nuorilla aikuisilla sekä ruuhkavuosia elävillä nykyään tiukkoja ja pitää tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Opiskelun ohessa pitää käydä töissä, hoitaa lapsia, olla hyvä vanhempi ja hyvä kumppani, hyvä ystävä, hyvä lapsi ja hyvä lapsenlapsi, hyvä alainen, hyvä esimies, hyvässä fyysisessä kunnossa. Pitää meditoida, paastota, treenata, matkustella, tehdä terveellistä ruokaa, somettaa ja joskus ehtii jopa vähän levätä. Ei ole ihme, että aivomme käyvät ylikierroksilla ja on ihanaa, että ChatGPT voi kirjoittaa esseen puolestamme, me voimme sillä välin vaikka mennä salille ja siinä samallahan voi vaikka julkaista reelsin Instagramiin, koska jostain syystä kannattaa näyttää muille, että pitää itsestään huolta. Semmoinen tämä maailma on.
Opettajana elän tietenkin samassa suorituskeskeisessä yhteiskunnassa kuin kaikki muutkin. Olen ammattilaisena työurallani nähnyt koko oppimispolun peruskoulun ensimmäiseltä luokalta korkeakouluun. Olen työskennellyt alakoulussa, yläkoulussa, lukiossa, kansalaisopistossa ja ammattikorkeakoulussa. Sillä päivästä, kun valmistuin yliopistosta vuonna 2003 tähän hetkeen, yhteiskunta on muuttunut valtavasti. Pidän itseäni vanhanaikaisena, koska silloin tällöin, salaa mielihyvästä hykerrellen, pyydän opiskelijoita kirjoittamaan ajatuksiaan tiedoston sijaan paperille ja piirtämään omakuvan, vaikka sen löytäisi helposti kukin omasta puhelimestaan. Niille, jotka ihmettelevät, miksi korkeakoulussa piirretään omakuva, voin kertoa, että se on mitä mukavin tapa opetella kehon osia ruotsiksi terveydenhoitoalan- tai liikunnanohjaajakoulutuksessa. Voihan se tuntua hieman lapselliselta ja kyniä ja paperiakin kuluu, mutta rakastan sitä, kun opiskelijat ottavat lyijykynän käteen, kynä osuu paperiin ja piirtää viivan, johon sitten ollaan joko tyytyväisiä tai tyytymättömiä. Mietitään, mistä osista käsi koostuu, miten korkealla on napa. Ja mikä olikaan napa ruotsiksi? No, sehän on en navel. Naureskellaan, ihmetellään ja tuntuu, kuin palaisi ajassa taaksepäin. Tapahtuu ihme: kiire katoaa.
Ihmisyys on vuorovaikutusta
Oivalluksia syntyy parhaiten silloin, kun keskustelu tunnilla lähtee rönsyilemään varsinaisen aiheen ulkopuolelle. Silloin, kun joku kysyy kysymyksen, joka alkaa sanoilla ”Ootteko muuten koskaan miettiny…?” Ja tuollaiset kysymykset syntyvät siitä, että kiire odottaa huoneen ulkopuolella. Harmikseni minun täytyy sanoa, että online- opetuksessa nuo kysymykset jäävät lähes aina kysymättä. Muutama päivä sitten monimuoto-opiskelija sanoi Teams-tunnin lopuksi toivovansa, että tämäkin tunti olisi ollut kampuksella. Syyksi hän sanoi sen, että on niin paljon mukavampi keskustella tärkeistä asioista kasvokkain. Mutta, mutta…eikös se etänä ole tehokkaampaa? Ei tarvitse ajaa kalliilla polttoaineella istumaan kovalla tuolilla ja samalla kun on Teamsissa, voi vaikka kuoria perunoita tai treenata pohjelihaksia ja säästyy kallista aikaa. Eivätkö kaikki kaipaakaan tehokkuutta, monisuorittamista, juostenkusemista?
Sitä henkistä tyydytystä, iloa ja rauhaa, joka syntyy kollektiivisesta, syvällisestä oppimiskokemuksesta ei voi oikein sanoin kuvata. Se on sitä, kun teoria yhtyy käytäntöön, kun oivalletaan jotain uutta ja nähdään asioiden välillä yhteys, jota ei ennen ollut olemassa. Kun elämä tiivistyy yhteen perjantai-iltapäivään, eri ihmisten elämänkokemus yhdistyy ja on yhteinen halu olla juuri silloin juuri siellä, eikä missään muualla. Minä uskon, että kiireen aikakausi vaihtuu vielä rauhan aikaan. Ja tämä tapahtuu siksi, että ihmisyys meissä vaatii sitä. Ihmisyys, joka tekoälynkin kai halutaan omaksuvan. Jotain arvokasta siinä siis täytyy olla. Toisaalta professori Stephen Hawking sanoi Brittiläisen tuotantoyhtiön BBC:n haastattelussa vuonna 2014: “The developement of full artificial intelligence could spell the end of the human race…it would take off on its own, and re-design itself at an ever increasing rate. Humans, who are limited by slow biological evolution couldn´t complete and would be superseded.”
Minä ehdotan lähtemistä joskus kävelylle metsään ilman puhelimia. Ei sillä välin ehdi katastrofia tapahtua ja jos ehtii, niin ainakin saa hetken rauhassa nauttia luonnon rytmistä tietämättömänä kaikesta. Ehdotan, että ollaan enemmän kasvokkain ja vähemmän online ja kuunnellaan toisiamme enemmän kuin huudetaan omia mielipiteitämme ainoina totuuksina. Opettajana minä opin joka päivä opiskelijoiltani enemmän kuin yhdestäkään tieteellisestä artikkelista tai oppikirjasta ikinä, sillä lopulta vuorovaikutus on se, mitä olemme tulleet tähän maailmaan tekemään – olemaan ihmisiä toisillemme. Ainakin juuri nyt minusta tuntuu siltä.