Tietoa on saatavilla kaikkialla ja tekoäly tekee asioita puolestamme yhä enemmän. Työssäni kielten ja viestinnän opettajana mietin usein, minkä arvojen pohjalle opetus nykyään tuodaan ja missä on ihmisen paikka tässä korkean teknologian yhteiskunnassa? Mikä merkitys on tiedolla, ajattelulla ja uusien taitojen oppimisella? Tarvitaanko kriittistä ajattelua, kyseenalaistamista tai kirjoitustaitoa? Onko tarpeen muistaa yhtäkään laskukaavaa, kun ne löytyvät netistä klikkaamalla? Miksi opetella kieltä, kun on olemassa käännöstyökaluja, jotka vieläpä kehittyvät hurjaa vauhtia? Jos tekoäly voi tehdä esseen tai kirjoittaa vaikka runon, mihin ihmisiä enää tarvitaan? Tai opettajia. Mikä tämä aika oikein on, jota elämme niin kovalla kiireellä suorittaen?
Nykyaikainen korkeakouluopetus
Koronaepidemian jälkeen (korkeakoulu)opettajan työ on ollut yhä enemmän materiaalin tuottamista itsenäistä opiskelua varten, tehtävien organisointia verkossa sekä palautettujen tehtävien arviointia. Usein kysytään, onko opetukseen osallistuttava ja riittääkö, että itse tutustuu materiaaliin ja tekee tehtävät silloin, kun oma aikataulu sallii. Tämä siksi, että monet opiskelijat haluavat edetä (nopeasti) omaan tahtiin. On monta rautaa tulessa ja pitäisi valmistua nopeasti. Koulutuksen on tämän yhteiskuntamallin perusteella mukauduttava muuttuviin tarpeisiin. Se joka mukautuu, pysyy menossa mukana ja meno näyttää kiihtyvän. Silloin, kun on mahdollista oikeasti opettaa, työn sisältö on kovin erilaista kuin opiskellessani tähän työhön. Opettamisella en muuten tarkoita yksinkertaista tiedon siirtämistä, vaan erilaisten ilmiöiden esittämistä kiinnostavassa valossa niin, että opiskelijassa herää halu ottaa selvää, halu kuulla lisää, kommentoida ja reflektoida. Suuresti arvostamani, viisaan hevosten kouluttajan Monty Robertsin sanoin: “There is no such thing as teaching, only learning. No teacher can push information into an unwilling brain.” (montyroberts.com.)
En tarkoita opettamisella myöskään sitä, että opiskelija laitetaan itse etsimään tietoa ja omaksumaan sen. Ei se ole opettamista. Aidossa opettaja-opiskelija- yhteistyössä kumpikin on läsnä ja tapahtuu vuorovaikutusta. Kun vuorovaikutus on tapahtunut ja parhaassa tapauksessa oppimisen halu on herätetty, kun asia on pääpiirteissään sisäistetty, voi opiskelija tehdä soveltavaa työtä itsenäisesti. Tällöin hänellä on varma olo. Hän tietää mitä tekee, miten se pitää tehdä ja tehdessä kapasiteettia vapautuu tiedon prosessointiin ja yhä syvempään ymmärtämiseen. Tämän vuoksi kirjoitamme esseitä; opiskelijoita itseään ja heidän tulevaisuuttaan varten. Olisi sääli antaa oppimiskokemus sen sijaan generatiiviselle, itseään kehittävälle tekoälylle, eikö vain?
Nykyään opetustyö on siis paljolti haitalliselta tiedolta suojelemista (mediakriittisyys), arvokkaan tiedon sinnikästä vaalimista, oppimaan motivoimista ja katoavien ajattelutaitojen pitämistä pinnalla samaan aikaan, kun teknologia (Anteeksi, tiedän tämän triggeröivän monia!) tekee päinvastoin. Kyllä, tiedän että muun muassa pelit ovat kiva tapa opiskella ja tekoäly auttaa valtavasti monessa asiassa, mutta tunnistan sellaisenkin ilmiön, että joissakin yhteyksissä rengistä on tullut isäntä.
Erilaisten järjestelmien hallinta, niiden kehittäminen, teknisten ongelmien ratkominen, laitteiden ja ohjelmien toimimisen odottaminen, luovien, joustavien opetusmenetelmien muuttaminen jäykemmiksi, jotta ne ovat sähköisesti saatavilla… tämä kaikki saa minut miettimään, ketä varten tätä työtä teen. On tavallaan hienoa, että tunnille voi osallistua junamatkalla missä tahansa päin maailmaa ja että ei tarvitse olla tippaakaan sosiaalinen opiskellakseen viestintää verkossa. Tunnen kuitenkin yhä enemmän hämmennystä, turhautumista ja vaikka en ole vielä vanha, tuntuu välillä kuin olisin jäänne jostain menneestä ajasta, jossa syvälliselle keskustelulle oli vielä kouluissa aikaa ja sillä oli tärkeä rooli kriittisen ajattelun kehittymisessä. On se vieläkin olemassa, ei se ole kokonaan kuollut, mutta tässä kilpailukeskeisessä suoritusyhteiskunnassa tiedon määrä uhkaa kyllä korvata laadun.
Aika, jota elämme nyt
Pohdimme muutama vuosi sitten lukio-opiskelijoiden kanssa, mikä mahtaa tulla tämän meneillään olevan aikakauden nimeksi sitten, kun suunta muuttuu. Se nimittäin muuttuu, sillä mikään ei ole yhtä pysyvää kuin muutos. Itse olen seurannut historiaa lähinnä kirjallisuuden ja muun taiteen kautta, mutta toki poliittinen historia on tuttua yhtä lailla ja taidehan ilmentää vallalla olevia yhteiskunta- ja ihmiskäsityksiä usein tarkkanäköisemmin kuin viralliset kirjelmät, dokumentit tai säädetyt lait. Tämä johtuu siitä, että taiteessa puhuvat tunteet ja ne taas kumpuavat usein kärsimyksestä ja epäkohdista. Taide ottaa kantaa vallitseviin arvoihin ja joskus nuo kannanotot joutuvat jopa sensuurin hampaisiin erityisesti silloin, kun ne kyseenalaistavat vallalla olevia käsityksiä.
On myös kiistämätön tosiasia, että (taide)historian näkökulmasta yhteiskunnan arvojen aikakaudet kulkevat usein ääripäästä toiseen, aaltoina. Antiikki vaihtui keskiajaksi, keskiaika renessanssiksi, siinä välissä elettiin barokkia sekä klassismia ja romantiikan aikakaudesta siirryttiin 1800-luvun lopulla realismiin, jota seurasi modernismi ja niin edelleen. Nyt elämme läntisessä maailmassa aikakautta, jota leimaavat teknologian ihannointi, kiire, suorittaminen, nopeat tulokset, normalisoitu ahdistus ja multitasking. Miksi sille ei muuten ole suomenkielistä nimeä? Onhan niitä taidettu pohtiakin. Toimivia voisivat olla vaikka päällekkäistekeminen, monisuorittaminen tai jos otetaan mallia vanhan ajan ilmauksista, niin ”juostenkuseminen”.
On mielenkiintoinen paradoksi, että vasta otettuamme etäisyyttä elettyyn elämään, voimme analysoida sitä ja olla jälkiviisaita. Kirjailija Veikko Huovisen luoma kainuulaisfilosofi Konsta Pylkkänen esittelee neljä eri viisauden lajia. Nämä ovat kaukoviisaus (jota Pylkkäsellä itsellään mainitaan olevan hyvinkin paljon ja jonka ongelmana on se, että ennustetut asiat saattavat jäädä tapahtumatta tai tapahtua eri tavalla kuin on kuviteltu), teoreettinen viisaus (tätä Pylkkänen kuvaa yksipiippuiseksi haulikoksi, jossa lukko on epäkunnossa ja panos voi tulla ampujan silmille. Jokainen miettiköön, mitä hän sillä tarkoittaa), käytännön viisaus, joka opitaan kokemuksen kautta ja viimeisenä mutta ehkä kaikista suosituimpana Pylkkänen mainitsee jälkiviisauden. ”Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin…”, sanoo Konsta Pylkkänen. (Huovinen,1952.)
Jälkiviisaina, tulevaisuudesta tähän päivään katsoessamme saattaisimme hymähtää kuville, joissa ihmiset kulkevat pää eteenpäin taipuneena puhelintaan katsoen samalla kun elämä ympärillä tapahtuu kuin toisessa todellisuudessa. Minulle on sanottu, että teknologian kehitys tulee jatkumaan eksponentiaalisesti eikä sille tule koskaan loppua. Silloin minä olen sanonut, että selvä. Ei kannata haaskata aikaa väittelyyn, vaan mieluummin sitä lukee vaikka kirjaa tai on vaan ja tuijottaa ulos lumisateeseen. Muistan, että mummoni kertoi minulle runsaslumisen talven ennustavan lämmintä kesää. Kysyin siitä huvikseni Siriltä ja se vastasi, ettei ymmärtänyt kysymystä.